Tosiaankin, mietin tässä kun luin toisten blogeja, etten enään tiedä mitä uskallan julkaista ja mitä en.

Kuitenkin jokatapauksessa haluaisin jakaa kaikki (tai melkein kaikki) hyvät ja huonot, Jopa myös ne itsesäälissä ryvetyt huonot masennuksen alla mietityt asiat ja jopa ne parhaimmat mitä sitten itselleni onkin tapahtunut. Mutta muiden blogia luetessani peräännyin askeleen ja aloin ajatella uusiksi, että uskaltaako sitä sittenkään niin rivoksi alkaa ja kirjoittaa suoraan kaikki?

Ehkä jos pysyn anonyyminä mahdollisimman pitkään, mutta en tiedä kestänkö myöskään huonoja kommentteja ihmisiltä jotka kuitenkin pahentavat tilaani. Kuten varmaan jotullut selväksi että olen myös masennuksesta kärsivä nuori nainen, jolla elämä on hankalaa, kuten monen muunkin ihmisen tässä elämässä, mutta kai se on sitten normaalia.

Voisin varmaan silti aloittaa blogini ihmisuhteillani, joita kumminkin ajattelin myös vuodattaa/jakaa muiden kanssa.
Ensinnäkin tunnen oloni edelleen todella hirveäksi eksääni kohtaan, vaikka pillitin tätä jo yksi yö ja vuodatin nykyiselleni. Muutaman vuoden suhteen jälkeen olen vasta tajunnut kuinka olen kohdellut toista ihmistä. Ehkä nykyiseni herätti minut siihen todellisuuteen kun tajusin riidan jälkeen etten oikeasti voi saada kaikkea mitä haluan. Mietin sitten asioita pitkään millanen pikkuprinsessa olen ollut ennen häntä muita kohtaan. Mutten vain ole voinut nähdä sitä tosiasiaa, koska kukaan muu ei ole koskaan valittanut asiasta, että olen passannut heitä mennentullen tekemättä itse yhtään mitään. Eikä sekään vielä. edellisen kanssa myöskin jossain vaiheessa oltiin avoimessa suhteessa ja sitten jo hetkessä minulla oli juttua jo toisen kanssa. jopa sen hetkisen poikaystävän nähden, eikä hän siihen mitään sanonut tai osottanut mieltään. myöhemmin vain mainitsi olleensa mustasukkanen. Ymmärrettävää... Ja toisaalta sitten vihaan itseäni millainen olen ollut.

Nyt myöhemmin kun ollaan jo erottu puolivuotta sitten, kuulen silti meidän yhteisiltä ystäviltämme "miksi te erositte?", "näki niin selvästi miten paljon hän rakasti sua", "Ei muusta puhunutkaan ku susta jatkuvasti" ja sittenkun vielä mietin miten kohtelin sitä. Että vihaan itseäni. Tekisi mieli lyödä itseäni jos olisin toinen ihminen ja tapaisin itseni. Haluan yhä silti kuollakseni pyytää anteeksi ja kertoa kuinka se ihminen sai minut silti oikeasti tuntemaan itseni kauniiksi, ihanaksi, maailman ainoaksi naiseksi maanpäällä ja onnelliseksi.

Ollaan vain oltu jo niin kauan erossa ilman minkäänlaista yhteyttä, etten tunne enään ihmistä enkä osaa enään sanoa asioita joita haluaisin hänelle. Ehkä elän sitten tämän huono olon kanssa siitä miten olen joskus kohdellut muita. Ehkä nyt opin virheistäni... Olisi jo aika.