Tässä sitä taas mennään... Olen miettinyt myös kuinka raukka olen, kun en kestä yksin jäämistä.

Ei nykyisessäkään suhteessa kehumista ole, mutta menettelee. Ei huonoa, mutta ei mitään hyvääkään.
Molempia vähän sillontällön miten sattuu. Tosin viimiset paripäivää olen ollut poissaoleva ns.koomassa, kun olen miettinyt asioita ja itseäni, että miksi edes teen näin tai olen tälläinen. Haluaisin omaa aikaa, sillä nykyisen poikakaverin kanssa ollaan oltu kirjaimellisesti 24/7 kahdestaan jokapaikassa ja suurimmaksi osaksi asunnollani neljänseinän sisällä peräti kohta 5kk. Alkaa myös pikkuhiljaa ärsyttämään, että olen taloudessa ainut jolla on auto, ajokortti ja rahaa sillontällöin kun sitä on. Saan toimia aina kyytinä ja maksamaan koko lystin. Teen sen kyllä omasta vapaasta tahdosta, sillä odotan yhä, että joskus jokin hyvä voima antaa kaiken takasin tavalla tai toisella.

Olenhan yrittänyt jo pitkään patistaa poikaystävääni töihin ja ottamaan itseänsä niskasta kiinni, mutta eipä hänelläkään kaikki asiat niin hyvin ole. (En viitsi luetella toisten ihmisten ongelmista täällä) Ehkä on asioita joihinka en kykene vaikuttamaan vaikka yritän. Joka tapauksessa minun pitäisi huolehtia vain omista asioistani, mutta haluan silti auttaa omia läheisiäni heidän ongelmissaan. Olen silti miettinyt olenko onnellinen näin vai en. en ole päätynyt mihinkään lopputulokseen, kun en vain keksi mitä minut edes tekisi onnelliseksi. Materialismi kyllä piristää aina välillä hetkeksi.

pfft, miksi ihmeessä sitten seurustelen jos en edes tiedä olenko onnellinen näin vai ilman. Siitä ainakin olen varma, että on turvallisempaa omalta kannalta, että on joku edes vieressä pitämässä edes vähän huolta minusta ja katsoo perääni ja osottaa kiintymystä aina sillontällöin, että voi joskus edes tuntea itselleni paremman syyn olemassa oloon. (En vain osaa siltikään avautua tai puhua kunnolla hänelle.)

Alkoi taas uudelleen inhottamaan oma itseni ja oksettamaan. Olen monesti miettinyt miksen osaa hyväksyä itseäni sellaisena vaan kuin olen. Olisi niin paljon helpompaa. Mutta en vain ole yksinkertaisesti onnellinen tämän kropan kanssa jossa nyt olen.

Inspasi kyllä kovasti alottaa laihduttaminen kun luin muita asiaankuuluvia blogeja. Ei minulla koskaan ole syömishäiriötä ollut mutta enemmänkin tuntenut pettymystä ja masennusta ulkonäköni ja itseni takia. Tiedän että voisin olla nätimpi jos tekisin asialle jotain. Miksi ihmeessä olen sitten niin laiska ja aikaansaamaton? Ehkä me kaikki sitten ollaan aina välillä?

Alottaisin mieluusti liikunnankin, mutta en kehtaa ihmisten nähden lenkkeillä tai "urheilla" Ympärillä olevat tuntemattomat ihmiset ahdistaa ja niiden katseet. En voi olla välittämättä. Ahdistaa jo pelkästään että pikkulapset tuijottavat kaupassa ja osottelevat. Tiedän etten varmastikkaan ole yksin asian kanssa maailmassa. Meillä kaikilla varmasti on omat ongelmamme, mutta minulla on omani ja yritän parhaani tehdä asioiden eteen jotain, ettei tarvitsisi aina masentua jokaisen epäonnistumisen ja vastoinkäymisen jälkeen.

Ainakin voin olla edes vähän tyytyväinen että sain tehtyä lupaamani rakennekynnet muutamalle vihdoin ja sain tehtyä vähän vanhemmilleni töitä, jos vaikka rahaa saisi. Taitaa nämä rahat vaan tulla vähän myöhään näin kesään nähden. Olen vieläkin rahattomana ja kesä juoksee jo alla kaikkien kivojen festareiden kanssa ja minä istun yksin kotona tietokoneen äärellä, kun ei ole varaa muuhunkaan. Välillä mietin kyllä että mitä ihmettä minä yksin siellä festarilla tekisin, mutta kai sekin olisi kiva muisto ja kokemus itseitselleen yksinkin kuunnella livemusiikkia ja juoda kaljaa nurmikolla istuen läpiyön, ettei kukaan minua huomaakkaan.

Tiedän olevani vähän ristiriitainen. Tuntemattomat ihmiset ahdistaa ympärillä, mutta menen silti vastoin ahdistustani ihmistäytteisiin paikkoihin, koska haluan kokemuksia elämältäni ennenkuin se on ohitse. voisin silti varmaankin alottaa ensin sillä laihdutuksella ja painon pudotuksella ja sitten miettiä enemmän niitä kokemuksia ja festareita sun muita. Tuleehan niitä joka kesä...

Ei ole paljoa kehumista olossani. "Mitä kuuluu? :)"  -Samaa paskaa kuten yleensä... -.-'
Ei ihmisillä ole muuta puhuttavaa/sanottavaa. Kunhan vanhasta rutiininomaisesta tottumuksesta alottaa keskusttelun vanhalla samalla lauseella ja odottaa perusvastausta takaisin kuten yleensä. Ei mitään uutta. Eipä minulla oikeastaan muutenkaan ole ketään kelle osaisin avautua tai puhua... Siksi aloitin blogin.

Tosiaankin, mietin tässä kun luin toisten blogeja, etten enään tiedä mitä uskallan julkaista ja mitä en.

Kuitenkin jokatapauksessa haluaisin jakaa kaikki (tai melkein kaikki) hyvät ja huonot, Jopa myös ne itsesäälissä ryvetyt huonot masennuksen alla mietityt asiat ja jopa ne parhaimmat mitä sitten itselleni onkin tapahtunut. Mutta muiden blogia luetessani peräännyin askeleen ja aloin ajatella uusiksi, että uskaltaako sitä sittenkään niin rivoksi alkaa ja kirjoittaa suoraan kaikki?

Ehkä jos pysyn anonyyminä mahdollisimman pitkään, mutta en tiedä kestänkö myöskään huonoja kommentteja ihmisiltä jotka kuitenkin pahentavat tilaani. Kuten varmaan jotullut selväksi että olen myös masennuksesta kärsivä nuori nainen, jolla elämä on hankalaa, kuten monen muunkin ihmisen tässä elämässä, mutta kai se on sitten normaalia.

Voisin varmaan silti aloittaa blogini ihmisuhteillani, joita kumminkin ajattelin myös vuodattaa/jakaa muiden kanssa.
Ensinnäkin tunnen oloni edelleen todella hirveäksi eksääni kohtaan, vaikka pillitin tätä jo yksi yö ja vuodatin nykyiselleni. Muutaman vuoden suhteen jälkeen olen vasta tajunnut kuinka olen kohdellut toista ihmistä. Ehkä nykyiseni herätti minut siihen todellisuuteen kun tajusin riidan jälkeen etten oikeasti voi saada kaikkea mitä haluan. Mietin sitten asioita pitkään millanen pikkuprinsessa olen ollut ennen häntä muita kohtaan. Mutten vain ole voinut nähdä sitä tosiasiaa, koska kukaan muu ei ole koskaan valittanut asiasta, että olen passannut heitä mennentullen tekemättä itse yhtään mitään. Eikä sekään vielä. edellisen kanssa myöskin jossain vaiheessa oltiin avoimessa suhteessa ja sitten jo hetkessä minulla oli juttua jo toisen kanssa. jopa sen hetkisen poikaystävän nähden, eikä hän siihen mitään sanonut tai osottanut mieltään. myöhemmin vain mainitsi olleensa mustasukkanen. Ymmärrettävää... Ja toisaalta sitten vihaan itseäni millainen olen ollut.

Nyt myöhemmin kun ollaan jo erottu puolivuotta sitten, kuulen silti meidän yhteisiltä ystäviltämme "miksi te erositte?", "näki niin selvästi miten paljon hän rakasti sua", "Ei muusta puhunutkaan ku susta jatkuvasti" ja sittenkun vielä mietin miten kohtelin sitä. Että vihaan itseäni. Tekisi mieli lyödä itseäni jos olisin toinen ihminen ja tapaisin itseni. Haluan yhä silti kuollakseni pyytää anteeksi ja kertoa kuinka se ihminen sai minut silti oikeasti tuntemaan itseni kauniiksi, ihanaksi, maailman ainoaksi naiseksi maanpäällä ja onnelliseksi.

Ollaan vain oltu jo niin kauan erossa ilman minkäänlaista yhteyttä, etten tunne enään ihmistä enkä osaa enään sanoa asioita joita haluaisin hänelle. Ehkä elän sitten tämän huono olon kanssa siitä miten olen joskus kohdellut muita. Ehkä nyt opin virheistäni... Olisi jo aika.

Teinpä sitten blogin tuntemattomana muille tuntemattomille maantallaajille ja vuodatan sitten enemmän tai vähemmän tärkeitä asioita maailmalle luettavaksi.

Ensiksi olen ajatellut blogiin julkaisevani omatekemiä sarjakuvapätkiä elämän tapahtumista, mutta kuten kaikki tietää (ainakin minä) Olen todella aikaansaamaton ihminen kuten yleensä. Hyvällä tuurilla saatan jopa jossain vaiheessa unohtaa tämän blogin olemassaolonkin, mutta katsoo nyt kuinka kauan jaksan jakaa ajatuksia ja muistaa tämän olemassa olon. Onhan tämä blogi ihankuin julkinen päiväkirja tuntemattomille, "Julkaise päiväsi tapahtumista mutta älä kuitenkaan kerro ihan kaikkea tai mitään." Tässä aloituspuheeni päätän tähän ja jatkan sivun ulkoasun muokkailua, jos vaikka saisin jotain aikaankin. :) Pyydän myös jo etukäteen anteeksi miljoonista kirjotusvirheistä enkä vastaa tekstini laadusta tai sisällöstä. En nyt enkä tulevaisuudessa.