Tässä sitä taas mennään... Olen miettinyt myös kuinka raukka olen, kun en kestä yksin jäämistä.

Ei nykyisessäkään suhteessa kehumista ole, mutta menettelee. Ei huonoa, mutta ei mitään hyvääkään.
Molempia vähän sillontällön miten sattuu. Tosin viimiset paripäivää olen ollut poissaoleva ns.koomassa, kun olen miettinyt asioita ja itseäni, että miksi edes teen näin tai olen tälläinen. Haluaisin omaa aikaa, sillä nykyisen poikakaverin kanssa ollaan oltu kirjaimellisesti 24/7 kahdestaan jokapaikassa ja suurimmaksi osaksi asunnollani neljänseinän sisällä peräti kohta 5kk. Alkaa myös pikkuhiljaa ärsyttämään, että olen taloudessa ainut jolla on auto, ajokortti ja rahaa sillontällöin kun sitä on. Saan toimia aina kyytinä ja maksamaan koko lystin. Teen sen kyllä omasta vapaasta tahdosta, sillä odotan yhä, että joskus jokin hyvä voima antaa kaiken takasin tavalla tai toisella.

Olenhan yrittänyt jo pitkään patistaa poikaystävääni töihin ja ottamaan itseänsä niskasta kiinni, mutta eipä hänelläkään kaikki asiat niin hyvin ole. (En viitsi luetella toisten ihmisten ongelmista täällä) Ehkä on asioita joihinka en kykene vaikuttamaan vaikka yritän. Joka tapauksessa minun pitäisi huolehtia vain omista asioistani, mutta haluan silti auttaa omia läheisiäni heidän ongelmissaan. Olen silti miettinyt olenko onnellinen näin vai en. en ole päätynyt mihinkään lopputulokseen, kun en vain keksi mitä minut edes tekisi onnelliseksi. Materialismi kyllä piristää aina välillä hetkeksi.

pfft, miksi ihmeessä sitten seurustelen jos en edes tiedä olenko onnellinen näin vai ilman. Siitä ainakin olen varma, että on turvallisempaa omalta kannalta, että on joku edes vieressä pitämässä edes vähän huolta minusta ja katsoo perääni ja osottaa kiintymystä aina sillontällöin, että voi joskus edes tuntea itselleni paremman syyn olemassa oloon. (En vain osaa siltikään avautua tai puhua kunnolla hänelle.)